Joosua, Kaaleb ja kymmenen vakolijaa

4.Moos. 13:1-2, 17-20

Sitten Herra sanoi Moosekselle: ”Lähetä miehiä vakoilemaan Kanaaninmaata, jonka minä annan israelilaisille. Lähettäkää yksi mies kustakin heimosta. Jokaisen heistä tulee olla ruhtinas heimolaistensa keskuudessa.” Lähettäessään heidät vakoilemaan Kanaaninmaata Mooses sanoi heille: ”Menkää Negeviin ja nouskaa sieltä vuoristoon. Katselkaa millainen maa se on ja millaista kansaa siellä asuu, onko kansa voimakas vai heikko, onko sitä vähän vai paljon. Tutkikaa, millainen on maa, jossa se asuu, onko maa hyvä vai huono, millaisia ovat kaupungit, joissa kansa asuu, ovatko ne avonaisia kyliä vai varustettuja kaupunkeja, ja minkälaista on maa, onko se viljavaa vai karua ja kasvaako siellä puita vai ei. Olkaa rohkeita ja tuokaa mukananne sen maan hedelmiä.” Silloin oli ensimmäisten rypäleiden kypsymisaika.

Jumala oli pitänyt israelilaisista huolta pitkän aikaa, kuljettanut heitä uskollisesti ja ollut kärsivällinen. Nyt israelilaiset olivat luvatun maan rajalla. Tätä hetkeä he olivat odottaneet. Jumala sanoi selkeästi Moosekselle, että hän antaa Kanaaninmaan heille. Kun Jumala lupaa jotakin, meidän on parempi vastaanottaa se. Mooses lähetti kaksitoista sukunsa ruhtinasta tutkimaan ja vakoilemaan aluetta. Nämä miehet eivät olleet siis keitä tahansa, vaan israelilaisten heimojen päämiehiä. Voisi ajatella, että he eivät olleet sukujensa arimpia miehiä, vaan rohkeita, koska heitä nimitettiin ruhtinaiksi. Ohjeet, jotka Mooses antoi Herran tahdon mukaisesti olivat yksiselitteiset. Heidän tuli katsella ja tutkia seutua ja ihmisiä. Lisäksi Mooses kehotti heitä olemaan rohkeita. Mitä sitten tapahtui? Miehet vakoilivat Kanaaninmaata neljäkymmentä päivää ja palasivat. Jotakin tapahtui miesten sydämissä, kuten näemme:

4.Moos. 13:26-33

Tultuaan Mooseksen, Aaronin ja koko Israelin kansan luo Paaranin autiomaahan Kaadekseen miehet tekivät selkoa heille ja koko kansalle matkastaan ja näyttivät heille sen maan hedelmiä. He kertoivat Moosekselle: ”Me menimme maahan, jonne meidät lähetit, ja se tosiaan vuotaa maitoa ja hunajaa. Tällaisia ovat sen hedelmät. Mutta siinä maassa asuu väkevä kansa, ja kaupungit ovat lujasti varustettuja ja hyvin suuria. Me näimme siellä myös Anakin jälkeläisiä. Amalekilaiset asuvat Negevin maassa, heettiläiset, jebusilaiset ja amorilaiset asuvat vuoristossa, ja kanaanilaiset asuvat meren rannalla ja Jordanin varrella.” Kaaleb koetti rauhoittaa kansaa napisemasta Moosesta vastaan. Hän sanoi: ”Menkäämme sinne rohkeasti ja ottakaamme se haltuumme, sillä varmasti me pystymme siihen.” Mutta miehet, jotka olivat käyneet siellä hänen kanssaan, sanoivat: ”Emme me voi käydä sen kansan kimppuun, sillä se on meitä vahvempi.” Näin he puhuivat israelilaisille pahaa maasta, jota olivat olleet vakoilemassa. he sanoivat: ”Maa, jota olemme kierrelleet ja vakoilleet, on maa joka syö asukkaansa. Myös kaikki siellä näkemämme ihmiset olivat kookasta kansaa. Näimmepä siellä jättiläisiäkin, anakilaisia, jotka polveutuvat jättiläisistä. Me olimme omissa silmissämme kuin heinäsirkkoja, ja sellaisia me heistäkin olimme.”

Kun lukee tätä jaejaksoa, ei uskoisi, että nämä miehet olivat elävän ja kaikkivaltiaan Jumalan omaisuuskansan jäseniä, lukuunottamatta Kaalebia ja Joosuaa. Kymmenen vakoilijaa olivat tulleet neljäkymmenen päivän aikana siihen lopputulokseen sydämissään, ettei israelilaisista ole valloittamaan Kanaaninmaata. Raporttia lukiessa saa sen käsityksen, että olivat luopuneet toivosta. He eivät olleet rohkeita, kuten oli kehotettu. He katsoivat tilannetta luonnollisilla silmillään, eivätkä muistaneet, että Jumala on heidän puolellaan. He olivat unohtaneet kuinka lukuisia ihmeitä Herra oli tehnyt israelilaisten keskellä koko matkan tänne asti. Heidät oli vallannut pelko, ja he saivat kansan itkemään ja sanomaan, että heidän olisi paras valita johtaja ja palata Egyptiin. Nämä miehet eivät ymmärtäneet ja/tai hyväksyneet vastuutaan kertoessaan raporttiaan. He olivat varmasti kuulleet jo pitkän aikaa lupauksesta, että Herra vie kansan Kanaaninmaahan. He olivat vastuussa siitä, että kansa kapinoi Jumalaa vastaan, ja siksi he kuolivat. Mutta oli kaksi poikkeusta. Kaaleb ja Joosua olivat uskon miehiä ja luottivat siihen, että sen minkä Jumala oli luvannut, sen hän myös pitää.

Ajattele, miten erilainen näkökulma Kaalebilla ja Joosualla oli muihin verrattuna. He eivät katsoneet tilannetta luonnollisilla silmillään vaan Hengen silmillä. He näkivät kuten Herra näki tilanteen: Luottamus ja luja usko Herran voimaan sai heidät varmistumaan, että nyt on aika mennä ja valloittaa maa, ei omassa voimassa, vaan Jumalan avulla! Tämä näkökulma puuttui täysin kymmeneltä muulta vakoilijalta. Miten tämä aihe liittyy tähän päivään ja meidän uskoomme uuden liiton aikana?

Paljonkin. Olen monta kertaa antanut mieleni joutua epätoivoon erilaisissa elämän tilanteissa, kun en ole katsonut tilanteita Jumalan näkökulmasta käsin. Meidän on hyvä muistaa, että israelilaisten erämaavaellusta sanotaan monesti kristityn vaellukseksi. Jumala piti heistä huolta kaiken aikaa kuten meistäkin tänään, kun vain ojentaudumme uskossa häntä kohti, emmekä ala valittamaan ja haikailemaan takaisin Egyptiin, joka kuvaa maailmaa. Liian monesti unohdamme Herran uskollisuuden ja avun vaikeina aikoina elämässämme, emmekä jätä taakkojamme ja olosuhteitamme hänen huolekseen. Siitähän uskossa on kysymys: Kokonaisvaltaisesta antautumisesta ja luottamussuhteesta Herraan. Jos emme luovuta kaikkia elämämme osa-alueita hänelle, vihollinen hyökkää juuri sille alueelle ja koemme, ettei usko toimi. Katsotaanpa pari jaetta, jotka rohkaisevat meitä:

4.Moos. 14:6-9

Mutta Joosua, Nuunin poika, ja Kaaleb, Jefunnen poika, jotka olivat olleet vakoilemassa maata, repäisivät vaatteensa ja sanoivat koko israelilaisten seurakunnalle: ”Maa, jota kiertelimme vakoilemassa, on erittäin hyvä maa. Jos Herra on mieltynyt meihin, hän vie meidät tuohon maahan ja antaa sen meille, maan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa. Älkää vain kapinoiko Herraa vastaan! Älkää pelätkö sen maan kansaa, sillä ei heistä ole meille kuin suupalaksi. Heidän varjelijansa on poistunut heidän luotaan, mutta meidän kanssamme on Herra. Älkää pelätkö heitä.”

Jumalahan ei pyytänyt kahdeltatoista vakoilijoilta heidän omaa näkemystään, arviotaan tai päätelmäänsä siitä, onko mahdollista valloittaa tuota maata, koska hän oli sen jo luvannut! Miksi meidän on niin hankala ojentautua uskossa kiinnittäen katseemme Jeesukseen, uskomme alkajaan ja täydelliseksi tekijään, ja vain uskoa, että kaikki Jumalan lupaukset ovat ”kyllä” Jeesuksessa? Meidänkään ei pitäisi miettiä, että ”Herra, kyllä minä uskon, että jonkun toisen sinä voit parantaa, mutta et minua.” Mistä tässä tässä ajatuksessa on kysymys? Epäuskosta, jonka paholainen on saanut meidät uskomaan. On totta, että jos pitkään kamppailee saman sairauden kanssa, joskus voi epäillä, että parannunko tästä koskaan, mutta Jumalan lupaukset ovat silti totta, ja niihin meidän tulee uskoa enemmän kuin olosuhteisiimme. Uskon henki kasvaa silloin, kun katseemme kiinnittyy Jeesukseen. Teemme siis päätöksiä ja valintoja sen perusteella, luotammeko Jumalaan ja hänen uskollisuuteensa vai torjummeko hänet. Joosua ja Kaaleb todistivat sanoillaan, että he luottivat sataprosenttisesti Jumalaan, eivät katselleet olosuhteita tai jättiläisiä. He eivät olleet antaneet pelon kahlita itseään niinkuin muille oli käynyt. He keskittyivät olemaan positiivisia ja optimistisia Herrassa ja kuten Jumala monet kerrat meille sanoo, että ”älä pelkää”, niin hekin julistivat, ettei ole mitään aihetta pelkoon Jumalan kanssa! Jos kerran Jumala on meidän apumme joka päivä, miksi meidän pitäisi antaa ahdistuksen, masennuksen ja epätoivon vallata sydämemme? Siihen ei ole mitään syytä.

Roomalaiskirje 14:17

Sillä Jumalan valtakunta ei ole syömistä ja juomista vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.

Uskomme fokuksen tulisi pysyä siis Jumalassa, koska hänessä meillä on kaikki. Hän on paras Isä, joka tahtoo siunata lapsiaan. Voimme uskoa tämän sanan omaan elämäämme, että suhteemme uskolliseen Jumalaamme sisältyy hyväksyntämme Jeesuksen ansiosta, sekä rauha ja ilo, jotka eivät ole riippuvaisia olosuhteistamme. Kun vietämme aikaa Jumalan läsnäolossa Pyhä Henki muistuttaa meitä siitä, että olemme hyväksytyt lähestymään pyhää Jumalaa ja täytymme ilolla! Meillä on siis jo kaikki mitä me tarvitsemme elämämme matkalle. Rakas lukija, mitäpä jos tekisit nyt päätöksen luottaa enemmän Jumalaan ja heittäisit kaikki murheesi ja vaivasi Herran päälle, koska hän jaksaa ne kantaa ja saat täyttyä hänen rakkaudellaan? Ole siunattu Jeesuksen nimessä 🙂 T. Jukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

− 2 = 4