Johtajuudesta

Katsoin juuri Anssi Tiittasen vetämän lyhyehkön haastattelun kahdesta aktiivisesta nuoresta aikuisesta, jotka elävät kotiseurakuntiensa keskellä. Se herätti ajatuksia johtajuudesta, josta he myös keskustelivat. Onko johtajuus seurakunnissamme palvelevaa ja osallistavaa? Kun olen saanut toimia eri pastoreiden johtajuuden alaisuudessa eri paikkakunnilla, koen syvää kiitollisuutta heistä.

Erityisen rakkaiksi minulle ovat tulleet viimeisten vuosien aikana Martti Kallionpää, Markku Tuppurainen, Ville Pitkänen, Jacob Huttunen, Vuokko Hautala, Jonna Shemeikka, Pekka Perho, Nikas Niemelä ja Johannes Saranpää. Mukaan voi saman tien lisätä myös nuorisotyöntekijämme Markus Särkän. Kun näen sen palon joka heidän sydämestään paljastuu päivittäisessä työssä, se ruokkii janoa Jumalan puoleen.

Kun mietin johtajuutta, mieleeni nousi seuraava tapaus:

Toinen Mooseksen kirja 17:8-9

Refidimissä kävivät amalekilaiset israelilaisten kimppuun. Mooses sanoi Joosualle: ”Valitse miehiä mukaasi ja lähde taistelemaan amalekilaisia vastaan. Huomenna minä asetun kukkulan laelle Herran sauva kädessäni.”

Ensimmäinen asia, jonka koen Herran nostavan sydämelleni näistä jakeista: Johtajuus paljastuu hädässä. Jos Israelilla olisi ollut heikko johtaja, joka ei olisi luottanut Jumalaan kokosydämisesti, hän olisi voinut alkaa panikoimaan ja levittää pelon ilmapiirin suuren kansaan. Aivan kuten joskus tapahtui kymmenen vakojaan todistusten johdosta: kansa itki seuraavan yön ja nousi kapinaan, kun kahdeksan miestä pelkäsivät vastustajaansa, vaikka Jumala oli jo luvannut, että Israel voittaa sen Herran voimassa!

Mooses oli viettänyt aikaa Jumalan kanssa paljon, hän oli varma siitä, ettei Jumala hylkää tälläkään kertaa kansaansa, vaan on uskollinen! Tällaisen johtajuuden edessä on helppo toimia: Joosua sai selkeät toimintaohjeet mitä piti tehdä. Hänen ei tarvinnut pelätä tappiota, vaan luottaa siihen, että Herra on Israelin turva.

Toinen Mooseksen kirja 17:10-11

Joosua teki niin kuin Mooses oli käskenyt ja ryhtyi taisteluun amalekilaisia vastaan, kun taas Mooses, Aaron ja Hur nousivat kukkulan laelle. Niin kauan kuin Mooseksen kädet olivat koholla, olivat israelilaiset voitolla, mutta kun hän päästi kätensä vaipumaan, olivat amalekilaiset voitolla.

Joosua teki siis oman osansa ja johti sotilaat taisteluun, mutta Mooses ei ollut syrjään vetäytyvä johtaja, vaan tiesi, että hänelläkin oli oma osansa: Hänen tuli pitää Herran sauvaa kädessään ja niin julistaa voittoa yli pakanajumalia palvelevaa kansaa vastaan. Herran auktoriteetti voittaa aina vihollisen.

Toinen Mooseksen kirja 17:12-13

Kun Mooseksen kädet väsyivät, Aaron ja Hur ottivat kiven hänen istuimekseen. Sitten he kannattelivat hänen käsiään kummaltakin puolen, niin että hän jaksoi pitää niitä ylhäällä auringonlaskuun saakka. Näin Joosua voitti amalekilaiset ja heidän sotajoukkonsa.

Näistä jakeista näemme monta periaatetta: Kukaan johtaja ei pärjää yksin. Jokainen tarvitsee rohkaisua ja tukea. Ilman Aaronin ja Hurin apua Israel ei olisi voittanut amalekilaisia. Kukaan ei voi sanoa, ettei ole tarpeellinen Jumalan valtakunnassa, koska kaikki voivat tehdä oman osansa ja palveleva johtajuus nostaa nämä ihmiset esiin ja he rohkaistuvat, kun näkevät, että heidän osuudellaan on oikeasti merkitystä!

Näemme myös siunauksen periaatteen toteutuvan, kun Mooses, Aaron ja Hur ovat kädet ylhäällä, kun nuori sukupolvi taistelee! Tätä tarvitsemme enemmän seurakuntiemme keskelle: Siunaavaa asennetta puolin ja toisin. Kun kaikki tekevät oman osansa, tulee voitto Jumalan kunniaksi.

Millaisen yhteenvedon saamme tästä tarinasta ja mitä voisimme oppia siitä?

Jotta seurakuntamme voisivat kasvaa, niin kuin Jumala tahtoo, tarvitsemme vahvoja johtajia. Vahvojen johtajien takana on aina vahvasti myötäelävä, siunaava seurakuntaperhe, joka taistelee yhdessä. Yhdessä tekemisen meininki on leimaa antava tällaisille seurakunnille: Siellä pastoreiden ja hengellisten johtajien ei tarvitse pelätä, että heidän kätensä väsyvät, kun heitä muistetaan säännöllisesti rukouksin, rohkaistaan kasvotusten ja ollaan valmiita palvelemaan, kun tarvitaan apua eri tilanteissa. Olemmeko me niitä, jotka rohkaisevat ja siunaavat pastoreitaan säännöllisesti?

Kun seurakuntaperhe kohtaa kaikenlaista vastustusta, seurakunnan johtava pastori on keihään kärkenä ja joutuu sietämään uskomattoman paljon. Hänellä on suuri vastuu, kuten Mooseksellakin Israelin kansasta. Ilman tukea Mooses väsyi, samoin seurakuntiemme johtajat. Hekin ovat vain ihmisiä, jotka tekevät virheitä, niin kuin sinä ja minä, ja hekin tarvitsevat todellisia rinnalla kulkijoita! Heilläkin on omat menttorinsa, joihin he luottavat ja joille he voivat avautua todella ikävistäkin asioista. Jokaisen seurakuntalaisen täytyisi muistaa, että jos olisimme heidän asemassaan, varmasti pyytäisimme rukoustukea monilta. Teemmekö niin myös heitä kohtaan?

Palvelevassa johtajuudessa seurakuntalaisten erilaiset kyvyt ja lahjat paljastuvat ja niille annetaan tilaa. Seurakunnan ei todellakaan pidä olla yhden miehen show, vaan seurakuntaperhe, jossa vastuu jakautuu tasapuolisesti. Vaikka osa onkin luonteeltaan arka, hekin löytävät oman tehtävänsä, kun heihin saadaan kontakti ja tässä tarvitaan myös seurakuntalaisten apua: Pastorimme eivät välttämättä kerkeä keskustelemaan kaikkien kanssa, mutta jos sinä näet jonkun lähimmäisesi elämässä potentiaalia (jokaisella on sitä, joko piilossa tai esillä), rohkaise häntä keskustelemaan pastoreiden kanssa. Jos hänellä ei ole rohkeutta siihen yksin, tarjoudu avuksi.

Miten minä päädyin palvelemaan seurakunnan keskellä? Asuin Oulaisissa opiskellessani merkonomiksi 1997-2000 vuosien välillä ja kun aloin itsenäistymään ja jäin viikonlopuiksi opiskelija-asuntooni, tutustuin seurakunnassa mieheen, jolla on suuri sydän, hänen nimensä on Reijo Hakala. Hän palveli seurakunnan vanhimmistossa ja hänen vastuullaan oli teetupatyö. Kun näin häntä säännöllisesti seurakunnassa, sekä rukouskokouksissa, että sunnuntaisin, hän kohtasi aidosti minut ja rohkaisi! Jossain kohtaa hän pyysi minua tiimiin, joka palveli teetuvalla ja kertoi, että menemme perjantaisin klo 20 rukoilemaan ja valmistautumaan iltaa varten, ovethan avattiin klo 21. Se oli ensimmäinen palvelutyöni, jossa sain palvella. Vaikka olin arka (jotain siitä kertoo se, että kun koulussa esitelmä kuvattiin kameralla ja olisi pitänyt katsoa tulos sen jälkeen, en tahtonut, koska häpesin itseäni), sain rohkeuden mennä eteenpäin. Myöhemmin uskalsin todistaa uskostani avoimesti tuntemattomille nuorille ja sillä oli vaikutusta.

Mitä jos sinä olisit se mies tai nainen, joka rohkaisee lähimmäisiään loistamaan Jumalan rakkautta ja asettuisit heikompien vierelle aidosti? Et voi tietää, mitä Jumala on heidän elämälleen varannut? Ole siunattu Jeesuksen nimessä 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 4 = 12