Avainsana-arkisto: Yksinäisyys

Yksinäisyydestä

Minä olen kokenut yksinäisyyttä pitkän aikaa, monellakin paikkakunnalla asuessani. Kun mietin, että mistä ihmeestä voisin kirjoittaa blogiin, alkoi mieleeni muistumaan, miten yksinäisyys on vaikuttanut elämääni. Toisaalta mieleen nousi Elian ja Sarpatin lesken kohtaaminen ja siitä uusi puoli, nimittäin se, miten voimme tutkia sitä tästä näkökulmasta käsin. Tarkoitukseni ei ole tuoda hienoa uutta tulkintaa esille, vaan näkökulma, jonka saatamme unohtaa. Uskon sen tulleen Pyhän Hengen vaikutuksesta, niin nokkela minä itsessäni en todellakaan ole.

1 Kuninkaiden kirja 17:10-16

Elia nousi ja meni Sarpatiin. Kun hän tuli kaupungin portille, hän näki leskivaimon keräämässä puita. Elia huusi hänelle: ”Tuo minulle vähän vettä astiassa, että saisin juoda.” Kun nainen lähti sitä hakemaan, Elia huusi hänelle: ”Tuo minulle samalla myös pala leipää.” Mutta hän vastasi: ”Niin totta kuin Herra, sinun Jumalasi, elää, minulla ei ole leipää, ainoastaan kourallinen jauhoja ruukussa ja vähän öljyä astiassa. Kerättyäni pari puuta menen leipomaan leivän itselleni ja pojalleni. Syömme sen ja sitten kuolemme.” Elia sanoi hänelle: Älä pelkää. Mene ja tee niin kuin olen sanonut, mutta tee ensin pieni rieskaleipä ja tuo se minulle. Leivo sen jälkeen itsellesi ja pojallesi. Sillä näin sanoo Herra, Israelin Jumala: ”Jauhot eivät lopu ruukusta eikä öljyä puutu astiasta. Näin on aina siihen päivään asti, jona Herra antaa sateen maan päälle.” Nainen meni ja teki Elian sanan mukaan, ja hänellä, hänen perheellään ja Elialla oli syötävää pitkäksi aikaa. Jauhot eivät loppuneet ruukusta eikä öljyä puuttunut astiasta sen sanan mukaisesti, jonka Herra oli Elian kautta puhunut.

Mieti taustalle leski, jonka ainoa sosiaaliturva perustuu ainoan poikansa toimeentuloon ja siihen toivoon, että poika pitää äidistään huolta, kuten hänen tehtävänsä oli tuon ajan kulttuurissa. Kun nälkäkuolema alkoi häämöttää, kaikki toivo alkoi valua hiekkaan. Tähän tilanteeseen saapuu profeetta Elia, joka pyytää leskivaimoa leipomaan uskossa ensin hänelle, vasta sitten itselleen ja pojalleen. Ei kovin lohduttava tilanne? Mutta kuitenkin leskivaimo kunnioitti niin paljon Jumalan miestä että toimi näin. Sen jälkeen Herra piti huolta heistä. Hieno todistus siitä, kuinka Jumalan kunnioituksen valitseminen toi ja tuo edelleen läpimurron ja menestyksen.

Mutta mietitäänpä tästä lähtökohdasta: Nainen on onnellisesti naimisissa, mies elättää vaimonsa ja poikansa. Sitten jostakin syystä mies kuolee ja toimeentulo ehtyy täysin. Nainen on murtunut siitä, että hänen rakastamansa mies on kuollut ja he ovat pojan kanssa kuolemaisillaan. Varmaan tuntuu todella yksinäiseltä ja siltä, ettei ole Jumalaa, joka voi pelastaa tästä tilanteesta. Mutta lesken kyyneleet nähdään taivaassa ja Jumala lähettää juuri hänen luokseen Elian. Hän tulee juuri oikeaan aikaan. Mitä tämä kertoo Jumalasta? Eikö juuri siitä, että hän on armahtava ja rakastava Jumala, joka näkee kaiken. Hän ei ole hylännyt ihmistä, vaikka joskus niin kuvittelemme ahdistuksissamme. Hän sallii toisinaan ahdistavia tilanteita, mutta jos päätämme uskossa katsoa häneen ja huokaista ”vain sinä Herra voit auttaa minua” emmekä jää katsomaan, itkemään ja kiroilemaan ongelmamme edessä, jossakin vaiheessa, jollakin tavalla hän tulee ilmestymään.

Kun mietin omaa elämääni, muistan, kuinka moniakin kertoja olen kokenut yksinäisyyttä ja sen tähden olen sulkeutunut ja ahdistunut lisää. Muistan kuinka asuessani Kokkolassa minulla ei ollut siinä elämän vaiheessa aktiivista, säännöllistä tapaa tutkia Raamattua ja rukoilla. Kävin kyllä toisinaan seurakunnassa, mutta usko ei näkynyt paljoakaan arjessani. Jossain kohtaa frendejä muutti pois ja vaikka minulla oli parikin hyvää ystävää, en viettänyt aikaa heidän kanssaan juuri lainkaan. Sitten alkoi uskonelämässäni alamäki ja aloin vieraantua uskovista. Siihen liittyi myös hullut määrät elokuvia ja sarjoja, jotka eivät rakentaneet uskoani, vaan veivät minua poispäin Jumalasta. Samalla koin valtavaa yksinäisyyttä ja tyhjyyttä, koska olin kauan toivonut löytäväni elämänkumppanin. Aloin olla epätoivoinen yksinäisyyteni kanssa ja lievensin kriteereitäni ja ajattelin, että eihän sillä oo väliä, vaikkei hän oliskaan uskossa, pääasia, että on hyvän näköinen.

Lopulta Herra käytti ystäviäni ja herätti minut tilanteeseeni ja sain uudistua. Sitten aloin toivoa, että pääsisin muuttamaan pois Kokkolasta, se olisi yhden elämänvaiheen loppu. Lopulta pääsin muuttamaan Seinäjoelle ja olin todella kiitollinen siitä. Tutustuin uusiin ihmisiin seurakunnassa, mutta en päässyt niin sisälle, kuin olisin toivonut. Onneksi pääsin miesten soluun ja se auttoi merkittävästi sopeutumistani. Jossain kohtaa päätin alkaa opiskelemaan teologiaa ja Raamattua. Tähän päälle toimin solujohtajana ja rukouspalvelussa, sekä Sateet lähetä tilaisuuksissa, että Seinäjoen illassa. Alkoi kalenteri täyttymään. Huomasin, että koen taas yksinäisyyttä, mutta koska minulla oli luja päätös saada tutkinto tehtyä, ajattelin, että minun täytyy todella satsata opiskeluihin, vaikka sen kustannuksella, että joudun kokemaan yksinäisyyttä. Se ei ollut mukavaa. Aina oli kiire.

Lopulta ymmärsin, etten voi olla supermies, joka tekee kaiken mahdollisen ja työskentelee tehokkaasti, herää arkena kolme kertaa viikossa aamulla ennen kolmea mennäkseen salille, niin hyvältä kuin laihtuminen ja parempi fyysinen olo tuntuivatkin. Luovuin teologian opinnoistani, jotta voisin viettää aikaa ystävieni kanssa ja saada tilaa hengittää. Nyt olen nauttinut tästä syksystä enemmän kuin koskaan, koska stressi poistuu metsässä pelatessa frisbeegolfia ja ottaessa rennosti. En koe enää yksinäisyyttä, vaan lepoa ja rauhaa. Tämän kaiken keskellä olen kokenut Seinäjoen Helluntaiseurakunnan kodikseni, erityisesti nuorisotyön, josta löytyy monia ystäviäni, joille voin olla läpinäkyvä. Jokaisella meillä on tarve tulla hyväksytyksi, kuulluksi ja rakastetuksi. Toivon, että sinulla rakas lukijani on ihmisiä, jotka voivat auttaa sinua, eikä sinun tarvitse kokea yksinäisyyttä, vaikka kävisitkin seurakunnassa säännöllisesti.

Mutta yhden asian olen saanut oppia ystäväni Artun avulla. Hiljaisuus on taivaallista. Aiemmin täytin pääni jatkuvasti musiikilla, kiireellä, stressillä. Nyt olen opetellut vähentämään musiikin kuuntelua, varsinkin metsässä. Siellä ei totisesti tarvitse kuin nauttia hiljaisuudesta ja nähdä, kuinka valtavan hyvä Taivaan Isä on. Hiljaisuus ei ole saanut minua kokemaan musertavaa yksinäisyyttä, päin vastoin! Hiljaisuudessa Jumala puhuu monesti asioista, mitä melun täyttämä päämme ei voisi vastaanottaa muuten. Tätä olen opetellut ja prosessi jatkuu.

Olen myös miettinyt sitä, että yksinäisyyden hyvä puoli oli se, että aloin miettimään, miksi koen sitä, vaikka lähelläni on ihmisiä. Aloin miettimään, kenen pitäisi olla paras ystäväni? Jeesuksen. Sen jälkeen aloin priorisoimaan ajankäyttöäni sen mukaan, että hän todella saa hallita elämäni jokaista osa-aluetta. Jumala siis kääntää meidän mielestämme negatiiviset asiat voitoksemme, jos päätämme rakastaa häntä. Näiden prosessien jälkeen olen oppinut erottamaan aikaa ensin Jumalalle ja muuttumaan pikku hiljaa Jeesuksen kaltaiseksi. Uskon, että todella tarvitsin tällaisen oppitunnin, jotta nöyrtyisin ja oppisin rakastamaan lähimmäisiäni, vaikkei se helppoa aina olekaan.

Rakkaat lukijat, muistetaan, että Jumala on todella meidän puolellamme, eikä meitä vastaan. Kun hän on niin hyvä Jumala, voimme opetella luottamaan häneen kokosydämisesti. Ole siunattu 😀